Cortex - Spinal Injuries LP+7"

Fakta Syvällä ja innostuneella underground-musiikin tuntemuksella Cortex oli keskeinen osa ruotsalaisen punkin ja post-punkin jatkuvaa musiikillista kertomusta. Cortexin edesmennyt laulaja Freddie Wadling (1951–2016) on Ruotsissa valtava legenda: hänet kunnioitetaan samalla tasolla kuin vaikkapa Captain Beefheartia tai Serge Gainsbourgia, ja hän on ollut keskeinen vaikuttaja useiden sukupolvien ruotsalaisille artisteille viimeisen neljän vuosikymmenen ajan. Hänen työnsä ulottuu proto-punkista tasapainoilevaan jazz-lauluun. Hänen kulttuurisen elämänsä kaari 1970-luvun alun ruotsalaisesta undergroundista hänen viimeisiin vuosiinsa ikonisena ruotsalaisen laulukirjallisuuden tulkitsijana valtavirrassa sisältää keskustelun ja kokemuksen siitä, mitä monet pitävät hänen suurimpana albuminaan: Cortexin esikoislevystä Spinal Injuries. Levy nauhoitettiin huhtikuussa 1981 ja julkaistiin elokuussa 1983. Spinal Injuries on yksi harvoista skandinaavisen post-punkin mestariteoksista. Freddie Wadling soitti paikallisissa bändeissä kotikaupungissaan Göteborgissa 1960-luvun puolivälistä alkaen: garage-bändeissä, jammailubändeissä, yksittäisissä keikoissa ja juhlabändeissä. Wadling kuului sukupolveen, jonka kulttuurisesti tarkkaavaiset ihmiset omaksuivat merkkipaalut heti niiden ilmestyessä: Captain Beefheart, The Velvet Underground, Zappa, Bowie, Eno, The Stooges, Hawkwind sekä vaihtoehtoinen kirjallisuus, undergroundsarjakuvat ja valtavirran ulkopuoliset taidesuuntaukset. Tuolloin asioista piti kaivaa kovasti selvää. Ei internetiä, ei mediamainintoja, ei televisiota eikä radiota. Tieto kulki suusta suuhun, hepcat hepcatilta. Spinal Injuries on poikkeuksellinen levy, joka ei välttämättä kuulosta ruotsalaiselta, post-punkilta tai vuodelta 1981. Mielestäni se on yksi tämän aikakauden aliarvostetuimmista albumeista. Se on yhä tänäkin päivänä erittäin omaperäinen rock-levy, ja se seisoo ajan ulkopuolella. Punk-rockin ja art-rockin vaikutteet kuuluvat siinä yhtä vahvasti: kaikuja Brian Enosta, Roxy Musicista, Swell Mapsista, Neu!:sta, Canista, Tuxedomoonista ja lista jatkuu. Se on ehdottomasti rock-levy, joka on todella hyvin perillä vaikutteistaan, mutta joka ei kertaakaan vaivu pelkäksi niiden jäljittelyksi. Kuten useimmat albumit, joihin palaamme yhä uudelleen, levyn urissa on jotain, mikä saa meidät tuntemaan voivamme astua ulos kontekstuaalisen ajan ja paikan rajoista.