Cyrus Pireh - Thank You, Guitar (CD)

Fakta *NYT SAATAVILLA CD:NÄ!!! Yleisesti ottaen shredaajat ovat musiikin pro-paini-ukkoja: ne tuottavat liioiteltua draamaa ilman sielua. Ne ovat sormitappajien, kaulan voiteluun erikoistuneiden ja musiikin kilpailuna näkevien valtakunta. Omatuntonsa kanssa kamppaileva kitaristi välttää siksi shredaamista, vaikka kaulaa silloin tällöin taitavasti juoksutetaan, jotta kuulijat tajuavat, että hän todella osaa soittaa. Tavalliselle avantgarde-jousisoittimien kuluttajalle shredaaminen on kuitenkin täysin sopimatonta. Tähän liittyy Cyrus Pirehin uusi Palilalia-julkaisu Thank You, Guitar, hänen uusin yrityksensä ”transsendentaaliseen shred-sähkökitaramusiikkiin”. (Kuuntele Bandcampista ”If I Can Play Fast Enough It Will Turn into Food and Shelter”, niin saat pitkän version siitä, mitä tämä tarkoittaa.) Pireh, itseään anarkistiksi kutsuva ja oletettavasti musiikki-urheilun vihollinen, kierrättää 32-osanuotin kaulasprintin hypnoottiseksi kuohuksi. Soitto ja äänitys tehtiin vähällä elektronisella kikkailulla, lukuun ottamatta Digitech DD5:ttä ja salaperäisiä vahvistinmuokkauksia. Lopputulos kuulostaa siltä, kuin Pireh olisi kytkenyt neljännestuuman jakkeja kuulijan jokaiseen korvakalvoon. Nopea digitaalinen viive pomppii etulohkojen välillä, ja hänen yhdeksänkielisen kitaransa märkä ja kuiva signaali ovat tuskin erotettavissa toisistaan. Pireh itse näkee maksimalistisen kaksikätisen rapsutuksensa peilinä, jossa kuulija voi hahmottaa kaikenlaisia yksityiskohtia nopeasti itsestään lisääntyvässä sävy- ja rytmikudelmassa. Nimikappale, jonka käänteet kaikuvat Fred Frithin ”Hello Music” -kappaleen, toisen hätkähdyttävän LP:n avauksen, tekevät tämän metodologian heti selväksi. (Toinen Bandcamp-kappale, ”What Are We Doing What Could Be Done”, koskettaa samaa extaattista henkeä.) Levy ei kuitenkaan jää hohdokkuuteen. Jokainen kappale seuraa erilaisia sivuvektoreita. Jotkin, kuten ”Free Palestine”, käyttävät nauhaviivettä äänten levittämiseen sumeaksi, protopsykedeliseksi muotoon. Toiset venyttävät pidempiä takaisinkytkentäaikoja unisono-linjoiksi, jotka muistuttavat Enon kaikkea nielevää Revoxia (vaikkakin vähemmän vireellä). Levyn todellinen mielen taivuttaja on kuitenkin ”Amen Family”, jossa sormilla napautettu ja kielet raaputtava soitto keksii arvokkaan amen-breakin uudelleen sähköisenä freak-folk/jungle-teoksena sormisoitolle. Se on kuultava uskoakseen. Lopulta Thank You, Guitar on suuri askel eteenpäin Palilalian sooliitaralevyn uudelleenmäärittelyssä. Se on myös yksi ensimmäisistä todella uudenlaisista asioista, joita olen kuullut kitaran sylkevän aikoihin. Se kalastaa jännitettä tarkkuuden ja kaaoksen välillä, ei koskaan kallistu kumpaankaan ääripäähän, ja pitää kuulijan mukana täysin loppuun asti. –Tom Carter