Dietrich Buxtehude - Trio Sonatas, Op. 1 & 2

Fakta Buxtehuden triosonaattien avain sekä esittäjille että kuuntelijoille on stylus fantasticus -tyylin tunteminen. Saksalaiset säveltäjät kehittivät sen 1600-luvun lopulla ja 1700-luvun alussa vastauksena italialaisten, kuten Claudio Merulon ja Girolamo Frescobaldin, uuteen vapaasti improvisoivaan tyyliin. ”Se on vapain ja pidättyvyydetön sävellystapa”, kirjoitti eräs aikalaisteoreetikko. ”Se ei ole sidottu mihinkään sanaan eikä melodiseen aiheeseen. Sen tarkoitus on osoittaa nerous ja opettaa harmonian piilevä rakenne sekä taitavat harmonisten jaksojen ja fuugien sävellystavat.” Hampurissa vuonna 1696 julkaistujen kokoelmien seitsemässä sonaatissa jokaisessa on jopa kahdeksan lyhyttä osaa. Osat vuorottelevat hitaiden ja nopeiden tempojen sekä improvisoivien ja kontrapunktisten rakenteiden välillä. Niitä hallitsee häikäisevä joukko ostinato-variaatioita, jotka upottavat melodiat kuuntelijan mieleen. Kuulemme kekseliäitä sooloja, dialogeja ja keskusteluja, mahtavia viivytyksiä, iloisia synkopointeja ja ajoittaisia retkiä outoon, modaaliseen harmoniaan. Ilmaisun kirjo on sen vuoksi laaja. Op. 1:n kuudennessa sonaatissa se ulottuu d-mollin pimeyteen ja epätoivoon. Tämän uuden Buxtehuden triosonaattien levytyksen muusikot ovat kokeneita ja taitavia barokkityylin harjoittajia, joilla on Brilliant Classicsilla vaikuttava levytysluettelo. Valerio Losito on levyttänyt muun muassa Scarlattin, Telemannin ja Tessarinin viulusonaatteja. Simone Stella on taas tehnyt kattavat kokoelmat Frobergerin ja Pachelbelin urku- ja cembalotuotannosta, ja niistä Gramophone kirjoitti: ”esitetty luontaisella taituruudella, erityisesti kontrapunktin selkeyttämisessä”. Simone Stella esittelee nämä kiehtovat teokset, jotka ovat saksalais-barokin kamarimusiikin merkkipaaluja, laajassa esseessä kirjasessa. Hänen mukaansa kyse on ”musiikista, joka on täynnä lyyrisen herkkiä, surullisia ja dramaattisia tunteita sekä melodisia, harmonisesti tyydyttäviä ja eloisia tuntemuksia, äänimaailmasta, joka tekee hänestä ainutlaatuisen nerouden musiikin panteonissa.” – Dietrich Buxtehude (n. 1637–1707) oli barokkiajan merkittävä saksalais-tanskalainen säveltäjä ja urkuri, jonka vaikutus näkyy myöhemmissä säveltäjissä, kuten J.S. Bachissa ja Händelissä. Hänet tunnetaan parhaiten kirkollisesta vokaalimusiikistaan ja virtuoosisista urkuteoksistaan, mutta hän kirjoitti myös laajan kamarimusiikin. – Buxtehuden triosonaatit julkaistiin vuosina 1694 ja 1696, ja ne muodostavat kaksi seitsemän sonaatin kokoelmaa. Tällä levytyksellä niitä soittavat yksi viulu, viola da gamba ja cembalo. Teokset yhdistävät saksalaisen kontrapunktin ja italialaistyylin. Sonaatit erottuvat muotojen runsaudellaan: mukana on fuugamaisia osia, tanssiosia ja ilmaisuvoimaisia hitaita jaksoja. Harmonian kekseliäs käyttö ja rytmin eloisuus heijastavat varhaisbarokin vilkasta henkeä. Op. 1:n ja 2:n sonaatit ovat Pohjois-Saksan varhaisimpia merkittäviä soitinteoksia, ja ne edistivät sonaattilajin kehitystä. – Esittäjinä ovat italialaisen historiallisesti tietoisen esitystavan kolme johtavaa edustajaa: Valerio Losito, Bettina Hoffmann (viola da gamba) ja Simone Stella. Valerio Losito on levyttänyt Brilliant Classicsille menestyksekkäästi teoksia Tessariniltä, Veracinilta, Dal Barballta, Telemannilta ja Alessandro Scarlattilta.