Ennio Porrino - I Canti Dell'esilio (Songs Of Exile

Fakta Ensimmäiset 12 laulua 15:stä teoksessa I canti dell'esilio – alun perin sopraanolle ja pienelle orkesterille sävelletty – syntyivät vuoden 1945 alkukuukausina, ennen kuin liittoutuneiden joukot saapuivat Venetsiaan huhtikuussa sodan päättyessä. Ne heijastavat selvästi ideologista valintaa, joka ohjasi Ennio Porrinoa: hän valitsi perinteeseen liittyviä tekstejä ja loi musiikillisen kielen, joka säilyttää melodian selkeyden ja sovittuu tekstin prosodiaan. Harmoniat ovat sekä modaalisia että kromaattisia, Debussyn ja tämän vaikutuksen asettamissa rajoissa. Kaikki 15 Canti dell'esilio -laulua noudattavat tätä rakennetta, erityisesti ensimmäiset 12, joissa klassiset lähteet (kreikkalaiset runoilijat, jotka Salvatore Quasimodo käänsi uudelleen nyt jo kuuluisissa versioissaan) ja pseudotroubadourien keskiaikaiset lähteet (vanhassa ranskassa, saksassa ja espanjassa) kohtaavat Italian runoperinteen kanssa. Historiallisen periaatteen mukaan järjestetyt teokset viittaavat siihen, että Porrino aikoi luoda syklin, joka edustaa italialaisen kirjallisuuden eri aikakausia. Kokoelman ensimmäinen osa koostuu kolmesta kreikkalaisesta laulusta, kolmesta troubadour-laulusta ja kolmesta vanhasta italialaisesta laulusta (1200- ja 1400-luvuilta). Niitä erottaa eloisuus ja viehätys, vaikka yksinkertaiset modaaliset kulut viittaavat ajoittain melankoliaan. Toinen osa alkaa 1500- ja 1700-lukujen italialaisilla lauluilla, joissa liike, ääni ja eleet ovat elinvoimaisia ja ulospäinsuuntautuneita ja lähestyvät teatraalisuutta. Viimeiset kolme laulua palaavat otsikoissaan teemaan ”maanpako”. Vaikka kokoelman yleisotsikon sana ”maanpako” voisi viitata maanpakolaisten lohtuun, jonka he löytävät runoudesta, tässä viimeisessä kolmen laulun osassa sana saa henkilökohtaisemman merkityksen: kaipuun ja surun, joka väistämättä muistuttaa säveltäjän omasta kohtalosta tuona traagisena keväänä 1945. Tekstit ovat Porrinon itsensä kirjoittamia ja ilmaisevat syvästi henkilökohtaista epätoivoa. Tämän levytyksen toinen kokoelma, Canti di stagione (Vuodenaikojen laulut), kuuluu Porrinon elämän iloisempaan jaksoon hänen parikymppisenä. Teos sävellettiin vuonna 1934, ja samaan aikaan Porrino osallistui Respighin edistyneelle sävellyskurssille ja Francesco Santoliquidon kamarilaulut nousivat esiin, joiden traaginen vaikutus muovasi Porrinon myöhempiä valintoja voimakkaasti. Kokoelma alkaa teoksella Notte d'inverno (Talvi-yö), jossa tummat ja synkät sävyt sekä raskaat ostinato-kuviot tukevat dramaattista deklamaatiota. Täysin vastakohtaisesti Mattino d'aprile nel bosco (Huhtikuun aamu metsässä) on kevyt, aurinkoinen tanssi. Kolmas kappale, Afa (Helle), välittää kesän tukahduttavan kuumuuden uupumuksen yksitoikkoisen, raskaan rytmin kautta. Neljäs kappale, Autunnale (Syksyinen), on laaja ja monimutkainen, ja sen rytmi on eloisa ja mukaansatempaava.