Ensemble Galilei - There I Long To Be

Fakta Kuka olisi uskonut? Me ainakaan emme. Kun kahdeksan meistä kokoontui WBEZ-studioon Chicagoon 13. syyskuuta 2022, luulimme ottavamme ensimmäisen askeleen kohti uuden CD:n äänittämistä. Studiossa päivä sujui hyvin, saimme paljon aikaan ja kuulostimme todella hyviltä. Sitten vietimme suuren osan vuodesta 2023 kamarinäytelmän parissa, joka jakautui Los Angelesin ja Chicagon välille, eikä studioon palaamiseen jäänyt paljon tilaa. Seuraavan kerran kokoonnuimme äänittämään 5. tammikuuta 2024, tällä kertaa Tonal Parkiin Takoma Parkissa, Marylandissa, ja paikalla oli paljon ihmisiä. Mukana olivat ryhmän viisi ydinjäsentä sekä Tim Langen viulussa ja James Oxley tenorina, yhteensä seitsemän muusikkoa. Dan tuotti, Charlie oli konsolilla ja Lindsey valvoi kokonaisuutta. Rehellisesti sanottuna sessio oli vaikea. Olimme liian optimistisia siitä, mitä ehtisimme, ehkä harjoittelimme liian vähän, ja minulla oli syöpä. Tämä ei ole säälittelyhetki. On vain tosiasia, että kun sinulla on syöpä etkä tiedä sitä, et ole saanut diagnoosia, mikään ei tunnu oikealta, ja niin ei tuntunutkaan.Väsymyksen ja sairauden sumussa oli silti loistavia, kimaltelevia hetkiä poikkeuksellisen hienoa musiikkia. Isaac toi saksofoninsa mukaan. Ensemble Galilei, joka tunnetaan vanhan musiikin ja perinteisen musiikin yhdistämisestä, ei ollut koskaan äänittänyt mitään näin modernia. Cape Clear, perinteinen irlantilainen sävelmä, soitettiin saksofonilla viola da gamban säestyksellä. Kuka olisi uskonut? Molemmat soittimet jylisivät ja lauloivat: Isaacin saksofoni ratsasti surun kuumilla hiilillä, ja gamba haitari-alueensa pohjalla tarjosi kumppanin pimeydessä. James Oxley antautui täysin kappaleeseen Come Away, Death, ja Jesse Langenin upea kitara antoi sävelmälle tilaa, ilmaa ja valoa. Bernard McWilliams, sessiovalokuvaaja, oli paikalla, kun jigisarjaa äänitettiin. Se oli suoraviivainen irlantilainen sarja, jonka Tim, Jesse ja Isaac olivat koonneet pari päivää aiemmin. Hän katsoi minua suoraan silmiin ja sanoi: ”Tuo on kuin puhdasta iloa kuulisi.” The Boys of Barr na Sraide täydellisellä epätäydellisyydellään saa minut yhä itkemään, kun kuulen Isaacin laulavan: And when the hills were bleeding and the rifles they were aflame / To the rebel homes of Kerry the the Saxon strangers came / And the men who fought the Auxies and beat the Black and Tans / Were the boys of Barr na Sraide who hunted for the wren.Biopsia tehtiin 15. huhtikuuta. Kerroin kirurgilleni, että ensimmäinen vapaa päiväni leikkaukseen olisi 17. kesäkuuta. Minulla oli asioita hoidettavana, ja äänitysSessioita oli jo sovittu.Kun tuottajamme Dan Merceruio ja minä kuuntelimme joulukuussa äänitettyjä raitoja, osa musiikista nousi upeasti, mutta osa ei aivan lentänyt. Tarvitsimme viulistin. Soitin Hanneke Casselille, joka asuu Bostonissa, ja kysyin, voisiko hän tulla yhdeksi päiväksi Washingtoniin äänittämään. Kun hän vastasi: ”Kyllä, jos se on 6. toukokuuta”, olimme valmiita. Lensin paikalle harjoitukseen, kävimme läpi raidat, joita hän työstäisi, ja hän loi kauniita, vangitsevia osuuksia. 6. toukokuuta oli yksi niistä päivistä keskittyneessä luovuudessa, jota ei unohda koskaan. Silloin työn alla oli kaksi rinnakkaista projektia. Ensimmäistä kertaa aiomme äänittää vanhan musiikin CD:n perinteisessä klassisessa tyylissä. Ensemble Galilei oli aina tunnettu yhdistävänä yhtyeenä, mikä tarkoitti, että vaikka esitimme vanhaa musiikkia, perinteinen musiikki oli aina lähellä. Emme koskaan pyrkineet siihen historialliseen esityskäytäntöön tasoon, joka voisi kiinnostaa vanhan musiikin yleisöä, ennen nyt.Keväällä harjoittelemaan kokoontui vain neljä meistä. Kun harjoitukset oli tehty ja olimme vakuuttuneita, että meillä oli sanottavaa, jota ei ollut ennen sanottu, varasimme sessiot 6.–9. kesäkuuta. Kathryn Montoya ja minä edustimme Ensemble Galileita vanhan musiikin puolesta, ja meihin liittyivät poikkeuksellinen lutenisti Ronn McFarlane sekä vertaansa vailla oleva englantilainen tenori James Oxley. Valitettavasti juuri ennen kuin James oli lentämässä Englannista Yhdysvaltoihin, hänen Covid-testinsä oli positiivinen. Sono Luminuksen studio oli varattu, tuottajamme Erica Brenner oli ostanut lippunsa, ja insinöörimme Robert Friedrich oli pakannut kaikki laitteet. Meidän piti äänittää. Tuo studio on suunniteltu siihen, että ryhmä äänittää yhdessä: tilaa jaetaan, musiikkia kuullaan samalla kun sitä soitetaan, ja huoneen resonanssi tuntuu. Eristystä ei ole, ei päällepäin äänitystä eikä korjailua sille ärsyttävälle surisevalle kielelle neljännessä tahdissa, joka myöhemmin tuottaisi ongelmia. Äänityksestä tulee laajempi, huoneen ääni näkyy enemmän, ja prosessi on luonteeltaan erilainen. Näette toisenne, kuulette toistenne hengityksen. Jos teette virheen, se jää jokaisen mikrofoniin. Kaikessa on lopulta plussansa ja miinuksensa.Nuo päivät Kathrynin ja Ronnin kanssa olivat hämmästyttäviä. Koska meillä oli varattuna kolme päivää (emmekä äänittäneet laulumusiikkia), saimme keskittyä, ottaa aikaa, venytellä ja kuunnella, ja Erican hellästi ohjaamina järjestellä uudelleen ja aloittaa alusta. Studiossa aika on harvoin ystävä, mutta meille se oli sitä noina päivinä.Saimme varattua studion Jamesin kanssa 4.–6. elokuuta, ja siellä tapasimme taas. Tunnustan, että kaksi Jamesin laulamaa kappaletta on minulle hyvin tärkeitä, ja tapa, jolla hän lauloi John Dowlandin kappaleet Flow My teares ja Go Cristall teares, teki basson soittamisesta, kun Ronn soitti lutaosuutta, hienon kokemuksen. Ja sen kuulee äänityksessä. Kaikki se tarkoitus, kaikki se näennäisen vaivaton tekniikka (joka ei tietenkään ole vaivatonta) ja sydän, jonka he panivat esityksiinsä, ovat niitä asioita, joiden vuoksi musiikkia tehdään.Soitin Collin Raelle, Sono Luminuksen johtajalle, matkalla kotiin sessiosta toivoen, että hänellä olisi hyvä nimi tälle Ensemble Galilein vanhan musiikin sivuprojektille. Hän ehdotti, että sen sijaan, että julkaisisimme kaksi eri projektia kahdella eri nimellä, julkaisisimme yhden äänityksen kaksilevyisenä settinä. Lindsey Nelson, toimeenpaneva tuottajamme, joka tuntuu aina tietävän, miten meitä ohjataan tuntemattomassa maastossa, istui autossa tuon puhelun aikana. Se oli hämmästyttävä hetki. Siinä oli paljon järkeä, ja samalla oli suuria esteitä. Olimme aina olleet yhtye, joka omaksuu laajan kirjon musiikkia, joten vanhan ja perinteisen musiikin laittaminen samalle CD:lle oli tavallista. Mutta olimme äänittäneet täysin erilaisissa äänimaisemissa tarkoituksella, ja näiden erilaisten äänimaailmojen yhdistäminen oli haastavaa. Collin oli kuitenkin oikeassa. Olisi ollut hullua irrottaa erillinen ryhmä, antaa sille toinen nimi ja julkaista CD. Vaikka Lindseyn tai minun mieleeni ei ollut koskaan juolahtanut, kaksilevyinen setti oli täydellinen ratkaisu.Kesä 2024 oli rankka, mutta silti hämmästyttäviä asioita tapahtui. Muutama vuosi aiemmin katsoin Spotify-sivumme ensimmäistä kertaa ja näin, että meillä oli miljoonia striimauksia. Suurimmat kaupunkimme olivat Pariisi, Seattle ja Lontoo, ja yleisömme oli pääasiassa kymmenen–kahdenkymmenen ikäisiä ja parikymppisiä, eivät tavallista konserttiyleisöämme. He eivät kuulleet musiikkia Spotify-radiossa vaan kuuntelivat ja jakoivat sitä ystäviensä kanssa. Tätä tapahtui kaikkialla maailmassa.Sitten elokuussa Come, Gentle Night, vuonna 2000 Telarcilla julkaistun CD:n nimikappale, syttyi liekkeihin. Yhtäkkiä viisi suurinta kaupunkiamme olivat kaikki Turkissa. Kappaletta striimattiin satojatuhansia kertoja, jälleen jaettuna henkilöltä toiselle. Ihmiset kuuntelivat. Minulle alkoivat säteilyhoidot syyskuussa. Ensimmäisessä hoidossa, joka olisi pisin, tekniikko kysyi, mitä haluaisin kuunnella, ja vastasin: ”Minua. Meitä. Ensemble Galileita.” Hän löysi Ensemble Galileit Spotifysta, ja kun makasin kylmällä metallipöydällä viileässä, hämärästi valaistussa ro