Geoffrey Poole - Pianist's I Ching (3CD)

Fakta Englantilainen säveltäjä Geoffrey Poole on ollut yleisön ja kriitikoiden ihailun kohteena puoli vuosisataa, mutta hän on silti yllättävän arvoituksellinen hahmo. Vaikka hänen teoksiaan on lähetetty useasti radiossa, hänestä on tehty muotokuvatapahtumia ja BBC:n, BCMG:n ja Hallén arvostetut tilaukset ovat tuoneet hänelle erinomaisia arvioita, kriitikot ovat yleensä kamppailleet tyylin kanssa. Ilmaisut kuten ”eklektinen” ja ”siksakkimainen kehittely” ovat yleisiä, ja ”ei edes opiskelijatasoa” kilpailee ”hämmästyttävästä omaperäisyydestä”. Säveltäjän oma näkemys on, että vaikka ”The Biz” haluaa sinun toistavan voittavan kaavan, elämä on rajallinen ja mielikuvitus ansaitsee tutkia kaikkea, mikä sitä kiinnostaa. Tähän kuuluu ollut joitakin epätavallisia konserttoja: yksi javalaiselle gamelanille ja länsimaiselle orkesterille (Swans Reflecting Elephants), toinen afrikkalaisille rumpaleille ja viidelle yhtyeelle (Two-Way Talking) sekä konsertto jazzpianolle ja vaskisoittimille (Lucifer), jotka kaikki on lähetetty Radio 3:ssa. Mutta tässä, 20 vuoden mittaisessa projektissa nimeltä A Pianist’s I Ching, voimme nähdä synteesin Poolen rakkaudesta tutkimiseen ja selkeästi rajaavasta kehyksestä. I Ching (muinainen kiinalainen ”Muutosten kirja”) on sekä oraakkeli että filosofinen teos, jossa jokaista tilannetta pidetään yhtenä askelmana kehittyvässä tietoisuudessamme. Muutos (muutos ajan kautta) on tietenkin musiikin perusedellytys, mutta säveltämällä lyhyen karakterikappaleen jokaiselle I Chingin 64 olotilalle Poole on kohdistanut mielikuvituksensa käsitteisiin ja tunteisiin, jotka ovat länsimaiselle mielelle ja korvalle vieraita. Monien näiden kappaleiden musiikillinen kieli on helposti lähestyttävää, mutta lopputulos voi olla yllättävä. Sellainen on muutoksen luonne. Nimi A Pianist’s I Ching ansaitsee kommentin. Geoffrey Poole on monta asiaa: omistautunut opettaja, eläkkeelle jäänyt professori, ympäristöaktivisti, isoisä, mutta pianisti? Ei siinä mielessä kuin akatemiakoulutettu esiintyjä, vaikka hän sai LRAM-tutkinnon aikana, jolloin ulkopuoliset hakijat saivat osallistua kokeeseen. Mutta kyllä siinä mielessä, että hän on soittanut pianoa ikuisuudelta. Hän osasi soittaa kaikki Beethovenin sonaatit viisitoistavuotiaana; itse asiassa hän teki sen yhden viikonlopun aikana syyskuussa 1964 ja analysoi myös kaikki 96 osaa. Hän on pianisti siinä mielessä, että tietää, mitkä nuotit ovat missäkin kuulemassaan, miten ja missä ne soitettaisiin koskettimistolla ja miten luoda taianomaisia sointiväriä; hänen musikaalisuutensa on luonteeltaan pianistista. Joten vaikka useimmat tämän levyn kappaleista kantaesitettiin Purcell Roomissa erinomaisten nuorten pianistien toimesta (heidät mainitaan säveltäjän omistuksissa, jotka on lueteltu kansivihkossa) – ja Geoffin oman arvion mukaan he soittivat paljon loistavammin kuin hän itse – tämä levy kuroo umpeen tekstin ja toteutuksen välisen tulkintakuilun; se osoittaa, mitä partituurilla oli tarkoitus saavuttaa. Kriitikko ja kirjailija Stephen Johnsonin mielestä ”Huumori ja hiljainen hämmästys, lyyrinen runous ja terävä leikkisyys, romanttinen kaipuu ja ivallinen ironia – kirjo on valtava, ja se välittyy loputtoman luovien miniatyyrien ketjun kautta, jotka on kauniisti sävelletty pianolle ja joita säveltäjä itse soittaa kauniisti.”