Self-inflicted Aerial Nostalgia (LP, Uusintajulkaisu)

Fakta Self-Inflicted Aerial Nostalgia oli Guided by Voicesin kolmas albumi, jonka yhtye julkaisi itse vuonna 1988 500 kappaleen painoksena. Yhtyeen kaksi aiempaa albumia osoittavat vahvaa biisinkirjoitusta ja paljon visiota, mutta juuri tässä GBV:n soundi alkaa todella hahmottua. Devil Between My Toes on täynnä vastakohtia, vaihtelua ja tummaa psykedeliaa, ja sen seuraaja Sandbox on yhtenäinen, 60-luvun vaikutteita kantava kokonaisuus. Self-Inflicted Aerial Nostalgia yhdistää nämä kaksi lähestymistapaa erinomaisesti. Ei ole yllättävää, että äänitykset alkoivat ennen kuin Sandboxin painatus oli edes valmis. Sessiot tuottivat keskeytetyn LP:n nimeltä Learning To Hunt, mutta henkilövaihdosten ja epäröinnin jälkeen Robert Pollard laittoi suurimman osan raidoista syrjään ja piti niitä liian samankaltaisina Sandboxin kappaleiden kanssa. Oikeutetusti, sillä monet Pollardin uudemmista kappaleista olivat selvästi aiempaa tasoa korkeammalla. Mukana on myös ensimmäiset klassiset Pollardin hitaasti kasvavat kappaleet, jotka usein rakentuvat yksinkertaisen melodisen tai rytmisen kuvion varaan. Kuvio kiertyy yhä laajemmalle, kerryttää painoa, vaihtelua ja väistämättömyyttä, kunnes kappale kehittyy jotain odottamatonta mutta silti väistämätöntä. Se on kuin katselisi perhosen kuoriutumista kotelostaan. Tiettyjä asioita on ainutlaatuisia juuri tällä LP:llä. Alkuperäinen voimakas rumpali Peyton Eric palaa lähes puolelle raidoista, kun taas insinööri ja soolokitaristi Steve Wilbur loistaa parhaimmillaan. Tuloksena on joitakin GBV:n rokimmasta materiaalista, kuten ”Earful o' Wax”, joka räjähtää kaiuttimista soolo-osuuden alkaessa. Toisessa päässä on Pollard, joka äänittää kotona täydellisiä popjalokiviä pelkällä äänellä ja kitaralla, mistä tulisi myöhempien GBV-albumien tunnuspiirre. Materiaalin vaihtelu on valtavaa, ja kaikki on sidottu yhteen niin, että albumi on yhtä kokonaisuutta, mosaiikki.