Handel G F - Brook Street

Fakta Muutaman rivin kirjoittaminen Wolfgang Gluxamin kuoleman viidennen vuosipäivän kunniaksi on samalla kevyt ja juhlallinen tehtävä. Kevyt, sillä vaikka hänen liian aikaisen poismenonsa synkkyys painaa raskaasti, voittaa toivo. Se on myönteisen eteenpäin pyrkimyksen tunne, jonka musiikki itsessään voi antaa, mutta vain silloin, kun taitavat taiteilijat ovat töissä. Wolfgangin lahjakkuus oli ainutlaatuinen: soitollaan hän pystyi kehräämään tarinoita ja herättämään kuulijoissaan jännitteen kysymyksestä ”Mitä seuraavaksi?”. Tämän jännitteen hän taitavasti kiihdytti kuumeiseksi. Yhtäkään säveltä ei soitettu ilman, että sen tarkka paikka partituurin kaaoksessa oli määritelty, ja jokainen sävel oli pylväs myrskyssä. Jotkut saattavat pitää tapaa keinotekoisena, kylmän suunnitelmallisuuden merkkinä. Minä kuitenkin vakuutan, että hän oli jalossa mielessä sekä laskelmoiva että kyseenalaistava neroa, joka pyrki jatkuvasti täydellisyyteen, mutta jota itsetunto hillitsi (ripauksen suolaa kera). Vaikka tällainen tarkkuus jätti tiettyjä pitkään suunniteltuja hankkeita, kuten hänen yrityksensä Bachin Taiteen fuugasta, toteutumatta, löydämme tässä massatuotannon ja roskamaisuuden aikakaudella lohtua hänen niukoista äänitteistään. Nämä muistot, vaikkakin vähäiset, jättävät meidät hiljaa tyytyväisiksi, kiitollisuudesta ja ilosta pakahtuviksi. Tällaista taiteellisuutta ei voi laskea aritmetiikalla eikä loihtia keinotekoisilla koneilla. Se vaatii tuntevan sielun, joka hengittää ja vuotaa verta. Tässä piilee Wolfgangin teosten voima: ne saavat meidät rakastamaan. Että voimme myös iloita Brook Street -albumista, on kiitos hänen jälkeläisilleen, jotka hyväntahtoisuudessaan ovat sallineet sen julkaisun. Se on lahja kaikille, jotka vaalivat hänen muistoaan.