Johann Sebastian Bach - A Guitar Collection

Fakta Tämä rikas Johann Sebastian Bachin (tai hänen nimiinsä liitetyn tai julkaistun) musiikin kokoelma kitaralle sovitettuna osoittaa säveltäjän musiikin monipuolisuutta. Hänen musiikkinsa nerous tekee siitä yleisesti menestyvää millä tahansa polyfonisia mahdollisuuksia tarjoavalla soittimella, myös yksinäisillä jousisoittimilla. Luigi Attademo ja Stefano Cardi tarjoavat eklektisen valikoiman Bachin kappaleita omissa onnistuneissa sovituksissaan sekä virtuoosi-klassisen kitaristin ja sovittajan David Russellin sovituksina. Tätä seuraa laaja osa Anna Magdalenan vihkosta, jonka esittää ja sovittaa Jan Depreter, sekä täydelliset Viulusonaatit ja -partiitat Francesco Teopinin sovituksina ja luuttusarjat Attademon sovituksina. Levyn ensimmäisellä levyllä esiintyvä Luigi Attademo sanoo: ”Nykyaikainen kitara ei ollut olemassa Bachin aikana. Barokkikitara oli kyllä olemassa, mutta se ei ollut laajalle levinnyt Saksassa. Barokkiluuttu oli Bachille lähin jousisoitin, ja hänen soitinkokoelmassaan oli varmasti yksi, vaikka hän tuskin soitti sitä. Joka tapauksessa hän tunsi useita luuttisteja, muun muassa L. Krebsin. Emme kuitenkaan käytä Bachin läheisyyttä luuttuun perusteluna kitarasovituksille. Pikemminkin huomautamme, että hän useissa tilanteissa sovitti alun perin tietylle soittimelle sävelletyn musiikin toiselle, samankaltaiselle mutta erilaiselle soittimelle.” Cardin levyllä, toisella levyllä, hyödynnetään kitaran äänenvoimakkuuksien vaihtelua, rikasta dynamiikkaa ja täyttä polyfonista kapasiteettia. Näin luodaan esityksiä joistakin cembalokappaleista, jotka Bach sävelsi pääasiassa opetustarkoituksiin Köthenin kaudella (1717–23) tai varhaisina Leipzigin vuosinaan. Melko vaihteleva sisältö jättää tilaa myös muiden säveltäjien teoksille, kuten Georg Philipp Telemannin sarjalle (jonka Correntea tällä levyllä kuullaan) ja Gottfried Heinrich Stölzelin partiitalle, jonka menuetin keskiosan, triosta, sävelsi J.S. Bach. Kolmannella levyllä kuullaan valikoima Depreterin sovituksesta koko toisesta Notenbüchleinista Anna-Magdalena Bachille (1725) klassiselle kitaralle, jonka hän teki opintojensa aikana. Levyn äänittäminen kesti kaksi vuosikymmentä, mutta sen jatkuvuutta tukee se, että äänitysproducer ja insinööri Peter de Wint sekä mikrofonit ja äänitysmateriaali pysyivät samoina kaikissa sessioissa. Teopinin levytys sonaateista ja partiiteista BWV1001–6 levyillä neljä ja viisi syntyi hänen vakaumuksestaan, että tällaiset mestariteokset ovat nykyään kitaristin repertuaarin välttämätön osa henkilökohtaisen kehityksen vuoksi. Hänen sovituksensa noudattaa uskollisesti alkuperäistä nuotintamista, jotta Bachin luoma implisiittinen kontrapunkti ei vääristyisi. Hänen soittotapansa on kuitenkin suunniteltu niin, että se perustelee teosten tulkinnan soittimella, joka on barokkimusiikille yhtä luonnoton kuin moderni klassinen kitara. Hän näkee soittimen viulun ja cembalon hybridinä. Oikea käsi ottaa cembalon roolin, ja Teopini välttää koko levytyksen ajan rest-iskua varmistaen, että jopa ilmaisuvoimaisimmat kohdat toteutetaan vapaalla iskutekniikalla. Vasenta kättä lähestytään kuin viulisti: nuotit pidetään, avoimia kieliä käytetään mahdollisimman paljon ja sormitus järjestetään niin, että kaikki fraasit ovat sävyltään yhtenäisiä, erityisesti sekventiaalisten modulaatioiden kohdalla. Attademon luutumusiikkilevytys, levy kuusi, pyrkii tuomaan esiin Bachin musiikin rikkautta kieltämättä aikaa, joka erottaa hänen aikansa nykyajasta. Siksi levytys keskittyy barokkiesitystavan tutkimiseen, säveltäjän kirjoitustavan erityispiirteisiin, toissijaisiin lähteisiin, jotka osoittavat, miten Bachin musiikkia alun perin soitettiin, sekä musiikillisiin tyyleihin, joihin Bach viittasi ja joita hän yhdisti. Neljän luutusarjan lisäksi mukana ovat Preludi, fuuga ja allegro BWV998, preludi BWV999 ja fuuga BWV1000.