John Cage - Escape Rites

Fakta Puristettuna tärisevien kehojen väliin sykkeen tahdissa. Rummun sisällä huone: jokainen meistä omassa kuoressaan. Lähetettyinä muualle. Leimattuina kaukaisiin paikkoihin, mutta yhdessä tässä resonoivassa laatikossa. Ranteeni olivat murtuneet. Mieleni kiristetty tiukalle. Herään heijastavan altaan vierestä. Lahden rannalla. Vesi on täällä viileää, puiden varjossa, jotka kallistuvat kuuntelemaan ja heiluvat kevyesti hellässä tuulessa, niskakarvani ovat hereillä. Aloitan täällä oman uskontoni. Mutta kysyn merestä: kaipaan nähdä sen aaltojen murtuvan. Kun lähestyn, oaasini sinivihreät värit himmenevät metallisen sumuiksi. Tuuli on kuin veitsen terä silmiini, jotka ovat sumeat. Pinnan alta nousee keinovalon säteitä. Tuntemattomien koneiden virran merkkivalot toisesta ajasta, nousevat loputtomiin... kapeat valonheittimet työntyvät taivaaseen. Sydämeni kiihtyy. Nämä nousevat pikselit kutovat terävärajaisen digitaalisen lumen hilarakenteen, joka sokaisee minut. Yritän viritellä sitä. Etsin sitä yhtä ainoaa. En viisastu, hengitän ulos ja astun aukealle puiden keskelle: siististi hoidettu puutarhapolku. Kuljen hitaasti huolellisesti valittujen kotoperäisten kasvien keskellä... olenko vielä hereillä? Jokainen mutka paljastaa, että nämä rivit johtavat syvään metsään. Juuret kietoutuvat maaperään, joka on täynnä sekavia johtoja, rikkinäisiä näyttöjä ja kaapeleita vanhentuneisiin laitteisiin. Polku aukeaa yhtäkkiä merelle kohoavalle kalliolle. Tästä uudesta näkökulmasta jokainen veden värinen ruutu saastuttaa pinnan 8-bittisellä loistollaan. Kierryn takaisin metsään, juuret ja oksat ovat nyt puhelinjohdoista, auton läpiajon putkista ja LED-valojen nauhoista. Ne pyörittävät minut tanssiin: epäilyn ja itsensä luopumisen riitti. Metsän syvyyksistä herää valtava kivipää. Uhkaava. Liikkumaton. Sen kasvoilla on puolihymy viileää tietämistä. Sen pinta on kuin tuoreesti kaadetun puunrungon, geologisen iän raidoittama ja maasta irrottamisen arpien merkitsemä. Minut nostetaan ylös ja painetaan sitä vasten: tuttu pinta, sen karhea parta raidoitettuna akvamariinin sammalella. Syvä rauha laskeutuu ylleni, sellainen, jonka tuntee antautuessaan keskipäivän uneen tai voimakkaan huumeen vaikutukselle. Kesytetty peto, joka rakastaa tiukkaa ja raskaskätistä kouluttajaansa. Tämän patsaan alapuolella on sisäänkäynti romumaahan. Kävelen kiltisti alas sammaloituja portaita lepopaikkaani, jokainen askel kaikuu muistoa kuvitellusta kultakaudesta. ”Toiminta, joka yhdessä prosessissa yhdistää monet, kääntää ne – vaikka jotkut näyttävät vastakohdilta – kohti yhteyttä, edistää hyvää elämäntapaa.” – John Cage