Karen Dalton - In My Own Time - 50th Anniversary Standard Deluxe (4LP, Remasteroitu, 180 grammaa)

Fakta Karen Daltonin vuoden 1971 albumi In My Own Time on todellinen mestariteos yhdeltä musiikin salaperäisimmistä, arvoituksellisimmista ja pitkäaikaisesti vaikutusvaltaisimmista artisteista. Light in the Attic kunnioittaa albumin In My Own Time 50-vuotisjuhlaa erityispainoksella tästä monumentaalisesta klassikosta. Mukana ovat Daltonin tulkinnat kappaleista ”Are You Leaving for the Country”, ”When a Man Loves a Woman”, ”Katie Cruel” ja hänen postuumisti tunnustettu tunnusesityksensä ”Something On Your Mind”. Juhlapainos, 50th Anniversary Deluxe Edition, laajentaa huomattavasti Light in the Attic -levy-yhtiön vuoden 2006 uusintajulkaisua, jonka tuotannosta vastasi Nicholas Hill. Painoksessa on uudelleenmasteroitu (2021) In My Own Time -albumi, joka on painettu kolmelle sivulle 45 kierrosta minuutissa -vinyylille, 180 gramman levyille Record Technology Inc. (RTI) -laitoksessa. Neljännellä sivulla on vaihtoehtoisia ottoja albumin äänityssessioista. Settiin kuuluu myös kaksi 7 tuuman singleä, joissa on aiemmin julkaisematonta livemateriaalia Saksan Beat Club -ohjelmasta vuodelta 1971. Molemmat on painettu Third Man Record Pressing -laitoksessa ja pakattu tip-on-kansiin. Kaikki äänitteet on uudelleenmasteroinut Dave Cooley, ja lakkalevyt on leikannut Phil Rodriguez Elysian Mastersissa. Pakkauksessa on lisäksi 20-sivuinen vihko, jossa on harvoin nähtyjä valokuvia, muusikon ja kirjoittajan Lenny Kayen esipuhe sekä Nick Cavella ja Devendra Banhartilla kirjoitetut osuudet. Se on pakattu erityiseen kolmiosaiseen kanteen. Oklahomassa kasvanut Karen Dalton (1937–1993) ammensi työssään monenlaisista vaikutteista. Kuten Lenny Kaye kirjoittaa esipuheessa, kuulee siitä ”Ella Fitzgeraldin ja Billie Holidayn jazzin, Nina Simonen uppoutumisen, Jean Ritchien appalakkilaisen valituksen, [ja] R&B:n ja countryn, jotka täytyi imeä itseensä matkalla New Yorkiin”. Pitkäkaulainen banjo ja 12-kielinen kitara käsissään Dalton erottautui kollegoistaan omalaatuisella, maailmanväsyneellä laulullaan. 1960-luvun alussa hänestä tuli Greenwich Villagen folk-skenen vakiohahmo. Hän tulkitsi perinteistä materiaalia, bluesin klassikoita ja aikalaistensa lauluja, muun muassa Tim Hardinin, Fred Neilin ja Richard Tuckerin, jonka kanssa hän myöhemmin avioitui. Bob Dylan puolestaan ihastui hänen taiteeseensa välittömästi. ”Paikan lempilaulajani oli Karen Dalton”, hän muisteli teoksessa Chronicles: Volume One (Simon & Schuster, 2004). ”Karenilla oli Billie Holidayn ääni ja hän soitti kitaraa kuin Jimmy Reed.” Daltonin tuntevat ymmärsivät, ettei hän halunnut taipua levy-yhtiöiden oikkuihin. Lavalla hän harvoin olli vuorovaikutuksessa yleisön kanssa. Studiossa äänitysprosessi tuntui hänestä yhtä vaivaannuttavalta. Hänen vuoden 1969 esikoisalbuminsa It's So Hard to Tell Who's Going To Love You The Best, jonka Light in the Attic julkaisi uudelleen vuonna 2009, äänitettiin salaa, kun Dalton luuli harjoittelevansa. Kun Woodstockin yhteispromoottori Michael Lang lähestyi Daltonia uuden levymerkkinsä Just Sunshinen esikoisalbumin tiimoilta, hän suhtautui ehdotukseen epäilevästi, mikä on sanottu lievästi. Albumi oli tehtävä hänen omilla ehdoillaan, omassa tahdissaan. Siitä tuli kuuden kuukauden projekti Bearsville Studiosissa Woodstockissa New Yorkissa. Albumin tuotti basisti Harvey Brooks, joka oli soittanut Daltonin kanssa myös albumilla It's So Hard to Tell Who's Going To Love You The Best. Brooks, joka ylpeili olevansa ”yksinkertainen, vankka ja tukeva”, ymmärsi Daltonin työtavan, mutta oli valmis myös rohkaisemaan häntä ja haastamaan taiteilijan venyttämään luovia rajojaan. ”Yritin tarjota hänelle joustavan tilanteen”, hän kertoi Kayelle. ”Jätin päätökset hänelle: tempon ja fiiliksen. Hän oli hyvin hiljainen, ja tuotin hänelle kaiken; jos hän tarvitsi lisää, esitin vaihtoehtoja. Kaikki olivat herkkiä hänelle. Hän oli johtaja.” Dalton, joka esitti harvoin omia sävellyksiään, valitsi tulkittavakseen laajan kirjon materiaalia perinteisistä kappaleista, kuten ”Katie Cruel” ja ”Same Old Man”, Paul Butterfieldin ”In My Own Dream” ja Richard Tuckerin ”Are You Leaving For The Country”. Hän laajensi myös tavanomaista ohjelmistoaan lisäämällä mukaan R&B-hittejä, kuten ”When a Man Loves a Woman” ja ”How Sweet It Is”. Edelliseen levyynsä verrattuna Daltonin uusi äänite oli täyteläisempi ja popimpi, ja siinä soitti joukko lahjakkaita studiomuusikoita. Vaikka 1970-luvun yleisö ei ehkä ollut valmis Daltonin musiikkiin, uusi sukupolvi oli löytämässä hänen työnsä. Hänen kuolemansa jälkeisinä vuosikymmeninä monet artistit ovat nimenneet Karen Daltonin vaikutteekseen, muun muassa Lucinda Williams, Joanna Newsom, Nick Cave, Angel Olsen, Devendra Banhart, Sharon Van Etten, Courtney Barnett ja Adele. Äskettäin ylistetyssä dokumenttielokuvassa Karen Dalton: In My Own Time Cave pohdiskelee Daltonin omintakeista vetoomusta: ”Kuuntelijalle asetetaan eräänlainen vaatimus”, hän selittää. ”Halusitpa tai et, sinun on astuttava hänen maailmaansa. Ja se on epätoivoinen maailma.” Elokuvassa esiintyvä Peter Walker tarkentaa ajatusta: ”Jos hän voi tuntea tietyllä tavalla musiikissaan ja soittaa sen niin, että sinäkin tunnet niin, se on todella taianomaisin asia, minkä [ihminen] voi tehdä.” Hän lisää: ”Hänellä oli syvä, perusteellinen ja rakastava sielu… sen kuulee hänen musiikistaan.”