Ludwig van Beethoven - Piano Sonatas Op.31/3 & 110, Bagate

Fakta Ainutlaatuinen levytys, jossa yhdistyvät Beethovenin elämän kahdesta eri vaiheesta peräisin olevat toisiaan täydentävät bagatellit ja sonaatit. Nykyaikainen mestaripianisti esittää ne uudessa äänityksessä. Jeremy Nicholas kirjoitti Gramophone-lehden arvostelussa Piano Classicsin Chopin-sonaateista, että Wolfram Schmitt-Leonardy on ”tarinankertoja”. Hän kehui toisen sonaatin soittoa lähes ihanteelliseksi: pakottamatonta, rytmisesti kevyttä ja tekstuuriltaan läpinäkyvää. Saksalainen pianisti valaisee nyt neljä Beethovenin teosta samoilla ominaisuuksilla. Sonaatti op. 31 nro 3 ja bagatellit op. 33 ovat peräisin noin vuodelta 1802, jolloin Beethovenin ura oli käännekohdassa ja hän koetteli siipiään ja kykyjään. Ne tuovat esiin silmiinpistäviä ja usein yllättäviä ilmaisun vastakohtia sekä laajoissa sonaattimuodon rakenteissa että bagatellin pienessä luonnosmaisessa muodossa, jonka Beethoven käytännössä keksi tällä kokoelmalla. Jed Distler kirjoitti toisessa Gramophone-arvostelussa, että Schmitt-Leonardyn erinomainen tekninen ja musiikillinen hallinta pitää mielenkiinnon yllä Brahmsin muunnelmasarjoissa. Tällainen hallinta on edellytys Beethovenin myöhäisteosten tulkinnalle. Niitä on levytetty usein, ja Wolfram Schmitt-Leonardy tuo niihin oman yksilöllisen musiikillisen älykkyytensä. Varhaisempien teosten ja sonaatin op. 110 välissä kului kaksikymmentä vuotta, jona aikana Beethovenin ajattelu muuttui väistämättä perusteellisesti. Tuolloin hän pyrki yhä innokkaammin ilmaisemaan musiikissa transsendenssia, ja sonaatin sanoinkuvaamattoman alkufraasin voi ajatella tiivistävän tämän etsinnän unohtumattomaksi eleeksi. Sonaattia leimaa myös säveltäjän kasvava kiinnostus barokkiaikaiseen kontrapunktiin, joka antaa finaalin puoliksi omaelämäkerralliselle kertomukselle menetetystä ja takaisin saadusta elinvoimasta kaikkein kaihoisimman eloisuuden. Bagatellit op. 126 ovat nimensä vuoksi vain pieniä kappaleita. Ne ovat samaa aikaa yhdeksännen sinfonian kanssa, ja niissä on sen scherzon olympolaista huumoria sekä Diabelli-muunnelmien laajuutta. Jokainen niistä tavoittaa tunnelman, joka on yhtä voimakas kuin ohikiitävä. Tässä mielessä ne ovat ehkä verrattavissa Scarlatti-sonaatteihin, joita Schmitt-Leonardy soittaa toisella Piano Classics -levyllä. Gramophone kirjoitti: ”Yksi älykkäimmin ohjelmoiduista ja omaperäisimmin soitetuista Scarlatti-kokoelmista, jotka ovat tulleet arvioijani pöydälle vuosiin.”