Marisa & the Moths - What Doesn't Kill You (CD, Digipack)

Fakta Näyttää siltä, että tämä yhtye toimii eräänlaisena väylänä muusikoille, jotka haluavat esitellä lahjakkuuttaan tavalla, joka ylittää sen, mitä heille muuten olisi tarjolla. Ensin oli Sophie Lloyd, entinen Moth, josta tuli kitaristi tähdille ja jonka kontaktilista hard rockin piirissä saisi minkä tahansa nousevan kitaristin leuan loksahtamaan auki. Sitten on itse Marisa Rodriguez, jonka nimi koko hankkeen etusijalla on täysin perusteltu. Kun suuri osa hard rockista etsii jatkuvasti vahvaa naislaulajaa, nousevien artistien joukosta löytyy harvoja, jotka voisivat ohittaa Rodriguezin. Siksi hän on ainoa, joka on albumin kansikuvassa: hän on tähti. Itse asiassa voisi mennä vielä pidemmälle: hän oikeuttaa koko Marisa And The Mothsin olemassaolon bändinä. Ilman häntä tämä voisi tuntua paljon vähemmän hyvältä, sillä se asettuu 90-luvun alt-rockin, grungen ja hard rockin väliseen tilaan, joka erityisesti nykyään voi tuntua hieman rajoittuneelta. Juuri sen takia What Doesn't Kill You -albumin 16 raidalla on niin voimakas ote, ilman hiventäkään hienovaraisuutta. Albumilla on selvä viesti joka rintamalla. Cursed on hyvä avaus tässä mielessä: se karsii rock-perusasetelmat pois ja jättää jäljelle pianon, jouset ja Rodriguezin täydellisesti osuvan tunteikkuuden, joka tuo tällaisessa ympäristössä paljon enemmän. Sama pätee Straight-Lacedin kohdalla, jossa albumin parhaat kertosäkeet saavat lisäpainoa alt-countryn vakavasta, niukasta tunnelmasta. Tämän kappaleen voisi oikeastaan kirjoittaa pelkkänä ylistyksenä Rodriguezin laulutaidolle, ja se olisi täysin perusteltua. Hänellä on kaikki, mitä toivoisi: voimaa, rekisterin laajuutta, sujuvuutta ja kyvyn omaksua aikalaistensa vaikutteita samalla kun hän kuulostaa omalta itseltään. Onkin merkityksellistä, että albumin vahvimmat hetket ovat useimmiten juuri laululinjoissa. Wither Away ja Gaslight nousevat merestä kuin kallioiden pylväät sitkeällä päättäväisyydellä, kun taas Sad on rento ja hauska. Albumilla Rodriguez irrottautuu väkivaltaisista ihmissuhteista ja myrkyllisistä mielen tulkinnoista, ja ihmisyyden syleily tuntuu todella vaikuttavalta. Vielä parempaa on se, että hän hallitsee kaiken luonnostaan, olipa kyse haavoittuvuudesta, itserakkauden uudelleen löytämisestä tai uhmakkaasta noususta kymmenen mailin korkeuteen. Tämä tarkoittaa, että on selvä ero siinä, missä hän seisoo tällä albumilla, ja siinä, missä The Moths seisoo. Sen voi olettaa, kun bändin nimi tekee heistä käytännössä taustamuusikkoja. Vaikka on epäreilua väittää esiintymisen olevan anonyymiä kuin korkeapalkkaisilla studiomuusikoilla, se ei ole täysin väärin. Heidän vastuullaan on albumin heikoin kohta, Fake It Till You Make It ja sen yritys tehdä pomppivaa pseudo-punkia, joka on liian latteaa ja selkärangatonta tuntuakseen kovin tehokkaalta. Suurin osa muusta ei ole huonoa, mutta siitä ei myöskään irtoa paljon makua. Rodriguez kuuluu usein tarkoituksella kovempana ja edempänä, ja soittimisto, jolla on jo valmiiksi ongelmia kunnollisen revittelyn kanssa, jää entistä enemmän taka-alalle. Lopulta What Doesn't Kill You on albumi, jonka parhaat ja heikoimmat puolet erottuvat melko helposti. Bändi kulkee eteenpäin maaliin asti, ja sen pelastaa monipuolinen laulaja, joka on niin varma taidoistaan, että hän melkein yksin kumoaa joitakin vähemmän varmoja askelia. Vaikka kokonaisuus voi siitä huolimatta jäädä plussan puolelle, toivoisi mieluummin, että tällainen levy olisi tasapainoinen joka suunnassa. Rodriguezin takia albumi on ehdottomasti kokeilun arvoinen; hän on aito lahjakkuus, joka ansaitsisi läpimurron jo eilen. Ehkä siinä on kuitenkin rajansa. Marisa And The Mothsin yhtäkkiä esiin nousevat ylilahjakkaat yksinlaulajat viittaavat siihen.