Q. Lazzarus - Goodbye Horses: The Many Lives Of Q Lazzarus (LP, Värivinyyli, Splatter, Violetti/Musta/Valkoinen)

Fakta Rajoitettu painos: violetti vinyyli mustalla ja valkoisella roiskeella. Useimmille Q Lazzarusin musiikin löytö tapahtui kappaleen "Goodbye Horses" kautta. Kappale ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1988 Jonathan Demmen elokuvassa Married to the Mob, mutta se ei jäänyt laajemmin mieleen ennen kuin se kuuluisasti palasi Demmen elokuvassa The Silence of the Lambs vuonna 1991. "Goodbye Horses" tuntui omalta maailmaltaan: unenomaiselta ja täysin poikkeukselliselta, heti klassikoksi kohonneelta kappaleelta, joka jätti kuulijat kiehtoutuneiksi ja uteliaiksi sen takana olevasta salaperäisestä äänestä. Tuo ääni kuului Diane Luckeylle, ainutlaatuisen lahjakkaalle taiteilijalle, jonka musiikki oli aikaansa edellä ja joka jäi eläessään suurelta yleisöltä suurelta osin tunnistamatta. Aridjis Fuentesin dokumenttielokuvan GoodbyeHorses: The Many Lives of Q Lazzarus julkaisun yhteydessä Sacred Bones julkaisee kokoelman kappaleita, jotka kattavat koko Q:n uran ja näyttävät hänen työnsä eri vaiheet sekä persoonallisuutensa koko laajuuden. Goodbye Horses on ensimmäinen kokoelma, jonka Q:n jäljellä oleva perhe on hyväksynyt, ja se on hänen ensimmäinen ja ainoa täyspitkä julkaisunsa. Vuosina 1985–1995 äänitetty aarre sisältää aiemmin julkaisematonta musiikkia, joka heijastaa joitakin mielenkiintoisimpia popmusiikin piirteitä viimeisten neljän vuosikymmenen ajalta tavalla, joka tuntuu sekä taitavalta että villisti eklektiseltä. Nimikappale "Goodbye Horses" on yhä omaa lajiaan edustava, kummitteleva new wave -täydellisyys, ja sen estetiikan ympärille olisi helppo kuvitella kokonainen Q Lazzarus -albumi. Mutta kuten Alison Moyet, Annie Lennox tai Lisa Gerrard, Q:n kameleontinomainen ääni sopi moneen tyyliin ja ympäristöön. Hänen versionsa Talking Headsin kappaleesta "Heaven" muuttaa sen täysimittaiseksi voimaballadiksi, jossa on helisevää pianoa, kun taas hänen tulkintansa Gershwinin "Summertimesta" kuulostaa dubbaavalta klubiremiksiltä, joka olisi sopinut täydellisesti Nightclubbing-aikakauden Grace Jonesin rinnalle. Kappaleet "My Mistake" ja "Hellfire" flirttailevat house-musiikin kanssa ja näyttävät, kuinka räväkkä ja voimakas Q:n ääni saattoi olla, kun hän antoi sille täyden vallan. "Don't Let Go" taas kuulostaa siltä mahtipontiselta radiohitiltä, jonka Cher olisi voinut julkaista useita vuosikymmeniä sitten. Muualla kappaleet "Bang Bang" ja "I See Your Eyes" edustavat kitaravetoista vaihtoehtorockin tuntua, joka rinnakkaisessa maailmassa olisi voinut tehdä niistä kanta-asiakkaita 120 Minutesin ohjelmistossa.