The Fall - Singles Live Vol.1: '78 - '81 (CD, Digipack)

Fakta ”I have seen the madness in my area” laulaa Mr Smith tämän levyn raidalla 4. Lause tiivistää paljon siitä, mikä The Fallissa minua viehättää: he katsoivat The Northia, paikkaa, jossa minä kasvoin, ja näkivät siinä jotain vierasta ja selittämätöntä. Ei ”karua pohjoista realismia” vaan ”räkäistä pohjoista sürrealismia”. Tervetullut vaihtoehto kaikelle sille Hovis-mainoksen, torvisoittokuntien, ”Ee by gum” -huudahdusten ja ”Last of the Summer Wine” -sarjan kliseelle, jota massamediassa yleensä saatiin aina, kun The North mainittiin. The Fallin mukaan Englannin pohjoisosan ihmisilläkin oli unia, ja he näkivät joskus paikallisen diskon katolla hehkuvia hirviöitä ja joutuivat käsittelemään Kaupungin haltijoita päivittäin. Tämä oli loistava uutinen. Uskomattoman loistava uutinen 18-vuotiaalle, joka oli juuri lähtenyt koulusta, oli sosiaalitukien varassa ja yritti menestyä bändin kanssa, mikä oli melko vaikeaa, koska bändin muut jäsenet oli vanhempiensa toimesta pakotettu yliopistoon. Lisäksi The North oli vuoteen 1981 mennessä (anteeksi kielenkäyttöni) täysin paskana: Thatcherin hallitus oli sulkenut sen teollisuuden, ja koko väestö oli vakavassa shokissa. Tarvitsimme jotain uutta mihin uskoa. Bändin, johon uskoa. ”We are Northern White Crap that talks back” oli tuolloin toinen innoittava lausahdus (sen voi kuulla tämän levyn ”Psykick Dance Hall” -kappaleen alkuosassa). Sillä juuri sitä minä pyrin tekemään: yritin löytää oman äänen. Yritin selvittää, keksinkö minä itseni. Kova työ. The Fall oli aina auttanut minua tällaisissa asioissa: Pulpin ensimmäinen maininta paikallislehdessä, kun olin vielä koulussa, vertasi meitä ”ristisiitokseen ABBAsta ja The Fallista” (paras arvostelu ikinä!), mikä oli ainakin rohkaisevaa. Sitten menin sisareni kanssa katsomaan heitä The Leadmilliin, mikä johti riitaan meidän välillämme siitä, oliko se, mitä juuri olimme nähneet, ”oikeasti” musiikkia vai ei. Unohdetaan se kysymys – entä kaikki muu? Onko sinulla lupa olla noin toistava? Pitääkö kaikkien soittimien olla viritettyinä? Saako laulaja ripustaa takkinsa mikrofonitelineeseen, jos hän kuumenee liikaa? Kyllä, ei, kyllä. The Fall tarjosi mahdollisuuksia. Näytti mahdollisia pakoreittejä. He sanoivat: ”Kuka tahansa voi tehdä tätä – kunhan teet sen omalla tavallasi.” Se tarkoitti, että piti luoda omat sääntönsä ja löytää omat aiheet lauluihin vastasyntyneen teollisuuden jälkeisen pohjoisen raunioissa. Hommiin. Tämä levy tuo mieleen nuo inspiroivat ja innostavat päivät. Osaan nämä kappaleet ulkoa, vaikka en koskaan ostanut yhtäkään The Fallin singleä silloin; John Peel soitti aina The Fallin julkaisuja, joten nauhoitin ne radiosta. Anteeksi. Olen varma, että tunnet ne myös. Mutta niiden kuunteleminen elävänä, hetken kuumuudessa, tuo todella esiin The Fallin hengen. Huimaus ja innostus. Käsin kosketeltava nälkä löytää jotain uutta, mistä laulaa ja mihin uskoa. Tämä musiikki ei koskaan vanhene. The Fall on yhä täydellinen vastalääke ”hulluudelle alueellamme”. Pitkään hallitkoon.